Helmi-maaliskuussa kun kävin Madridissa palelin suurimman osan ajasta. Satoi vettä ja tuuli. Kylmyys tuntui pureutuvan läpi vaatteiden ja lihan, luihin asti. Aina oli kylmä. Niin ulkona kuin sisälläkin ollessa. En olisi uskonut, että tulisin sitä vielä kaipaamaan.

Kesä Madridissa on kuitenkin tukahduttavan kuuma. Siinä vaiheessa kun makaa sängyllä, tuuletin puhaltaa ilmaa metrin etäisyydeltä vasten kehoa ja kun on jo riisunut kaikki vaatteet päältä ja on silti vaan tuskallisen kuuma, toivoisi että olisi taas talvi. Miten ihana olisi kietoa viltti ympärille, juoda kuumaa teetä ja käpertyä sohvan nurkkaan.

Eilen ilma kuitenkin viileni vihdoin. Alkoi satamaan vettä. Tänään "kylmyys" ja sade on jatkunut. En valita. Teen sen mistä olen haaveillut. Kiedon viltin ympärilleni, keitän vihreää teetä ja käperryn sohvalle lukemaan. Virginia Woolfin To the lighthouse on kauniiden, pitkien ja vaikeaselkoisten lauseidensa ansiosta omiaan nukuttumaan pari tuntia sitten heränneen lukijansa uudestaan ihanaan viileyteen.